24.2.2011

Syyte Forssa-Loimaan käräjäoikeudessa

Virallinen syyttäjä lausui syytteessään, että A oli 7.4.2004 - 23.5.2006 X:ssä B Oy:n hallituksen varajäsenenä ja yhtiön toiminnasta tosiasiallisesti yksin vastanneena henkilönä tahallaan tai ainakin törkeästä huolimattomuudesta saattanut ympäristöön savukaasupäästöjä yksittäistapausta koskevien määräysten vastaisesti siten, että teko oli ollut omiaan aiheuttamaan ympäristön pilaantumista ja roskaantumista sekä vaaraa terveydelle.

B Oy:n toiminnassa oli käytetty alle 5 megawatin lämpökeskusta. Sen käyttämisestä johtuvien tuhka- ja nokipäästöjen oli todettu aiheuttavan merkittävää ympäristöhaittaa, minkä johdosta X:n ympäristölautakunta oli 18.12.2002, 12.2.2003, 19.1.2005 ja 14.3.2005 kieltänyt B Oy:tä jatkamasta lämpölaitoksessa viljankuoren ja -pölyn käyttämistä polttoaineena siihen saakka, kunnes lämpökeskuksessa savukaasujen puhdistus oli järjestetty siten, että niiden hiukkaspitoisuus oli enintään 200 milligrammaa megajoulea kohden. A ei ollut noudattanut määräyksiä, vaan oli jatkanut lämpökeskuksen käyttämistä valvontaviranomaisen kieltämällä tavalla, mistä oli ollut seurauksena ympäristön yleisen viihtyisyyden vähentymistä, terveyshaitan vaaraa sekä vaaraa luonnolle ja sen toiminnalle.

Syyttäjä vaati rikoslain 48 luvun 1 §:n 1 momentin ja ympäpäristönsuojelulain 7 §:n nojalla A:n tuomitsemista rangaistukseen ympäristön turmelemisesta ja rikoslain 48 luvun 1 §:n 1 momentin sekä 9 luvun 1 - 3 §:n nojalla B Oy:n tuomitsemista yhteisösakkoon.

Vastaukset

A ja B Oy kiistivät syytteen. A myönsi, että yhtiön lämpökeskuksessa oli jatkuvasti käytetty polttoaineena viljankuorta ja -pölyä. Lämpölaitos oli muutettu alle 1 megawatin tehoiseksi.

Käräjäoikeuden tuomio 16.10.2007

Käräjäoikeus katsoi selvitetyksi, että A oli tahallaan tai törkeästä huolimattomuudesta saattanut ympäristöön savukaasupäästöjä ympäristölautakunnan 18.12.2002, 12.2.2003, 19.1.2005 ja 14.3.2005 antamien päätöksien eli yksittäistapausta koskevien määräysten vastaisesti. Lisäksi käräjäoikeus katsoi näytetyksi, että A:n menettely oli ollut omiaan aiheuttamaan, paitsi vaaraa terveydelle ja ympäristön pilaantumista, myös vaaraa luonnolle sekä ympäristön yleisen viihtyvyyden vähentymistä.

B Oy oli jatkanut useista ympäristölautakunnan päätöksistä ja käräjäoikeuden aikaisemmasta tuomiosta huolimatta viljankuoren ja -pölyn käyttämistä lämpölaitoksensa polttoaineena, vaikka se ei ollut toimittanut selvitystä siitä, että savukaasujen hiukkaspäästöjen pitoisuus oli enintään edellytetty 200 milligrammaa megajoulea kohden. Yhtiön lämpölaitoksen aiheuttamien savukaasupäästöjen oli näytetty olleen sellaisia, että ne olivat olleet omiaan aiheuttamaan ympäristön pilaantumista ja vaaraa terveydelle. Menettely oli jatkunut yhtiön tosiasiallista päätösvaltaa käyttävän A:n mukaan taloudellisista syistä. B Oy:n toiminnassa tehty ympäristön turmeleminen oli ollut näissä olosuhteissa piittaamatonta ja vakavaa, minkä vuoksi asiassa oli perusteet tuomita B Oy yhteisösakkoon.

Käräjäoikeus tuomitsi A:n syytteessä kerrottuna aikana tapahtuneesta ympäristön turmelemisesta rikoslain 48 luvun 1 §:n 1 momentin nojalla 60:een 37 euron määräiseen päiväsakkoon eli maksamaan sakkoa 2 220 euroa sekä B Oy:n rikoslain 48 luvun 1 §:n 1 momentin sekä 9 luvun 1, 2 ja 3 §:n nojalla 5 000 euron yhteisösakkoon.

Asian ovat ratkaisseet käräjätuomari Matti Kolehmainen ja lautamiehet.

Turun hovioikeuden tuomio 4.9.2008

Hovioikeus, jonne A ja yhtiö valittivat, hyväksyi syyksilukemisen ja A:lle tuomitun rangaistuksen osalta käräjäoikeuden perustelut ja lopputuloksen. Yhtiö oli syyksilukemisen perusteella rikoslain 9 luvun 1 §:n 1 momentin ja 2 §:n 1 momentin nojalla tuomittava yhteisösakkoon. Ottaen huomioon rikoslain 9 luvun 6 §:ssä säädetyt yhteisösakon mittaamisperusteet, hovioikeus arvioi yhtiön maksettavaksi tuomittavan yhteisösakon oikeudenmukaiseksi rahamääräksi 2 000 euroa, johon määrään hovioikeus alensi yhteisösakon. Muilta osin käräjäoikeuden tuomiota ei muutettu.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Pertti Liesivuori, Teppo Hurme ja Marianne Salonen. Esittelijä Mika Herhi.

Perustelut

Kysymyksenasettelu Korkeimmassa oikeudessa

1. Rikoslain 48 luvun 1 §:n 1 momentin 1 kohdassa (578/1995) säädetään, että joka tahallaan tai törkeästä huolimattomuudesta saattaa, päästää tai jättää ympäristöön esineen, ainetta, säteilyä tai muuta sellaista lain tai sen nojalla annetun säännöksen taikka yleisen tai yksittäistapausta koskevan määräyksen vastaisesti taikka ilman laissa edellytettyä lupaa tai lupaehtojen vastaisesti siten, että teko on omiaan aiheuttamaan ympäristön pilaantumista tai roskaantumista taikka vaaraa terveydelle, on tuomittava ympäristön turmelemisesta sakkoon tai vankeuteen enintään kahdeksi vuodeksi. Lainkohtaa on muutettu 7.10.2004 voimaan tulleella lailla (579/2004), jolla teon seurauksiin lisättiin muu vastaava ympäristön haitallinen muuttuminen kuin ympäristön pilaantuminen. Asiassa sovellettava pykälän 1 momentin 1 kohta on samansisältöinen myös voimassa olevassa laissa (409/2009) samoin kuin sitä edeltäneessä laissa (748/2007).

2. Korkeimmassa oikeudessa kysymys on ensiksikin siitä, ovatko ympäristölautakunnan tässä asiassa 18.12.2002, 12.2.2003, 19.1.2005 ja 14.3.2005 antamiin päätöksiin sisältyvät määräykset sellaisia rikoslain 48 luvun 1 §:n 1 momentin 1 kohdassa tarkoitettuja yksittäistapauksessa annettuja määräyksiä, joiden vastainen laissa määritelty toiminta voi tulla ympäristön turmelemisena rangaistavaksi.

Ympäristölautakunnan päätökset

3. Ympäristölautakunta (lautakunta) on päätöksillään 18.12.2002, 12.2.2003, 19.1.2005 ja 14.3.2005 ympäristönsuojelulain 84 §:n 1 momentin 1 kohdan nojalla kieltänyt B Oy:tä (yhtiö) jatkamasta lämpölaitoksessa viljankuoren ja -pölyn käyttämistä polttoaineena, kunnes lämpökeskuksen savukaasujen puhdistus oli järjestetty siten, että hiukkaspitoisuus oli enintään 200 milligrammaa megajoulea kohden.

4. Päätöksiensä 18.12.2002, 12.2.2003 ja 19.1.2005 mukaisen velvoitteen täyttämiseksi lautakunta oli asettanut kullakin kerralla 20 000 euron uhkasakon. Lisäksi 19.1.2005 annettu päätös oli annettu myös sillä uhalla, että laitoksen toiminta keskeytetään. Uhkasakkoja oli tuomittu maksettavaksi 10 000 euron määräisenä päätöksellä 12.2.2003 ja 5 000 euron määräisenä päätöksellä 19.1.2005. Vielä lautakunta on määrännyt 14.3.2005 antamallaan päätöksellä toiminnan keskeytettäväksi ja asettanut uuden 30 000 euron määräisen uhkasakon.

5. Yhtiö oli valittanut Vaasan hallinto-oikeuteen 12.2.2003 tuomitusta uhkasakosta vaatien sen poistamista. Vaasan hallinto-oikeus on katsonut, että viljan kuoren ja viljan pölyn polttamisesta aiheutui sellaisia nokipäästöjä, jotka aiheuttivat ympäristönsuojelulain 3 §:ssä tarkoitettua yleisen viihtyisyyden vähentymistä. Hallinto-oikeus on edelleen katsonut, että ympäristölautakunta oli voinut tuomita uhkasakon, ja hylännyt valituksen.

6. Korkein hallinto-oikeus, jossa yhtiö oli vaatinut hallinto-oikeuden ja lautakunnan päätöksien kumoamista, on 2.9.2004 antamassaan päätöksessä (KHO 2004:83) todennut, että ympäristönsuojelulain 84 §:n 1 momentin 1 kohdan mukaan lupa- tai valvontaviranomainen voi kieltää sitä, joka rikkoo ympäristönsuojelulakia taikka sen nojalla annettua asetusta tai määräystä, jatkamasta tai toistamasta säännöksen tai määräyksen vastaista menettelyä. Edelleen korkein hallinto-oikeus on todennut, ettei ympäristön pilaamista ollut hallinto-oikeuden tarkoittamassa ympäristönsuojelulain 3 §:n 1 momentin 1 kohdassa välittömästi kielletty. Näin ollen kysymyksessä olevaa hallintopakkoasiaa koskevia määräyksiä ei voitu antaa pelkästään mainitun lainkohdan ja ympäristönsuojelulain 84 §:n sekä ympäristönsuojeluasetuksen ja uhkasakkolain säännöksiin tukeutuen, vaan mainittujen ympäristönsuojelulain ja uhkasakkolain säännöksien soveltamisen lisäksi oli tutkittava hallintopakon soveltamisen edellytyksiä laajemmin. Nyt kysymyksessä olevalla tavalla harjoitettuna polttotoiminnasta saattoi aiheutua naapureille tai lähistöllä asuville ympäristön pilaantumisena sellaista kohtuutonta rasitusta, jota tarkoitettiin eräistä naapuruussuhteista annetun lain 17 §:n 1 momentissa. Ympäristönsuojelulain 28 §:n 2 momentin 3 kohdan mukaan toimintaan olisi siten oltava ympäristölupa. Kun yhtiöllä ei lupaa ollut, toiminta oli ympäristönsuojelulain vastaista. Näillä perusteilla korkein hallinto-oikeus on päätynyt siihen, että hallintopakon käyttämiselle oli ollut ympäristönsuojelulain 84 §:n 1 momentin 1 kohdassa säädetyt edellytykset eikä hallinto-oikeuden päätöksen muuttamiselle ollut perusteita.

7. Yhtiö on valittanut myös lautakunnan 14.3.2005 antamasta päätöksestä hallinto-oikeuteen. Vaasan hallinto-oikeus on 1.11.2005 antamallaan lainvoimaisella päätöksellä hylännyt valituksen toiminnan keskeyttämistä koskevalta osalta, mutta poistanut asetetun uhkasakon, koska keskeyttäminen ja sakon uhka olivat ympäristönsuojelulain 88 §:n nojalla vaihtoehtoisia.

Korkeimman oikeuden kannanotto

8. Niin kuin myös edellä mainituista korkeimman hallinto-oikeuden päätöksestä ja Vaasan hallinto-oikeuden päätöksistä ilmenee, lautakunta on voinut kieltää yhtiötä käyttämästä viljankuorta ja viljanpölyä polttoaineena kunnes kiellossa määrätyt toimenpiteet oli suoritettu sekä kiellon jäätyä noudattamatta määrätä asettamansa uhkasakot maksettaviksi ja toiminnan lopetettavaksi. Perusteena lautakunnan toimivallalle on ollut se, että yhtiö oli harjoittanut toimintaa, josta saattoi aiheutua naapureille tai lähistöllä asuville ympäristön pilaantumisena sellaista kohtuutonta rasitusta, jota tarkoitetaan eräistä naapuruussuhteista annetun lain 17 §:n 1 momentissa ja johon siten olisi tullut olla ympäristölupa, jota yhtiöllä ei ollut.

9. Asiassa esitetty syyte perustuu siihen, että A ja yhtiö ovat rikkoneet mainittua, lautakunnan tässä yksittäistapauksessa antamaa kieltoa ja saattaneet ympäristöön savukaasupäästöjä siten, että teko on ollut omiaan aiheuttamaan ympäristön pilaantumista ja roskaantumista sekä vaaraa terveydelle. Kuten edellä kohdassa 2 on todettu, kysymys onkin siitä, voidaanko kielto katsoa rikoslain 48 luvun 1 §:n 1 momentin 1 kohdassa tarkoitetuksi yksittäistapauksessa annetuksi määräykseksi.

10. Hallituksen esityksestä rikoslainsäädännön kokonaisuudistuksen toisen vaiheen käsittäviksi rikoslain ja eräiden muiden lakien muutoksiksi HE 94/1993 vp, joka johti mainitun lainkohdan säätämiseen, ei ole saatavissa johtoa siihen, onko lakia säädettäessä hallintopakkoasiassa annettu määräys mielletty lain tarkoittamaksi yksittäistapauksessa annetuksi määräykseksi. Esitöiden perusteella on toisaalta selvää, että lupaviranomaisen tuolloin voimassa olleen ilmansuojelulain 15 §:n (67/1982) nojalla antamat määräykset katsottiin tällaisiksi (s. 187) ja että rangaistuksen ohella katsottiin käytettävissä olevan uhkasakko, joilla toiminnan harjoittajat voitiin saada täyttämään velvollisuutensa (s. 188).

11. Ympäristön turmelemisen tunnusmerkin täyttyminen vaatii, että teon on oltava lain tai sen nojalla annetun säännöksen taikka yleisen tai yksittäistapausta koskevan määräyksen vastainen tai tehty ilman laissa säädettyä lupaa tai lupaehtojen vastaisesti. Näiden edellytysten asettamisen ensisijaisena tarkoituksena voidaan katsoa olevan rajata rangaistavien tekojen piiristä ne tapaukset, joissa joko luvanvaraisesti tai suoraan säännöksen nojalla sallittu teko on omiaan aiheuttamaan ympäristön pilaantumista, muuta vastaavaa ympäristön haitallista muuttumista tai roskaantumista tai vaaraa terveydelle. Lain esitöissä (mainittu hallituksen esitys s. 186) todetaankin, että lupajärjestelmä karsii ehdotetun säännöksen soveltamisalan ulkopuolelle sellaiset tilanteet, joissa tietynasteinen ympäristön pilaaminen on katsottu oikeutetuksi esimerkiksi tärkeiden kansan- tai liiketaloudellisten, työllisyyspoliittisten, yhteisön palvelujen järjestämiseen liittyvien tai vastaavien syiden vuoksi. Tähän nähden ei ole syytä tulkinnallakaan kaventaa rangaistavuutta siitä, mitä lainkohdan sanamuodosta ilmenee.

12. Tässä tapauksessa kysymys on asiallisesti siitä, että ympäristölautakunta on kiellolla määrännyt yhtiön lopettamaan sellaisen toiminnan harjoittamisen, jonka haitalliset ympäristövaikutukset olisi tullut arvioida lupamenettelyssä. Kielto on näin ollen perustunut siihen, että yhtiö lautakunnan näkemyksen mukaan ilman lupaa harjoitti luvanvaraista toimintaa. Tällainen luvaton toiminta on ympäristönsuojelulain vastaista ja on, kuten myös lupaehtoja rikkova toiminta, mainitussa rikoslain kohdassa rinnastettu yksittäistapausta koskevan määräyksen vastaiseen toimintaan.

13. Lautakunnan antama kielto on nimenomaan tätä yksittäistapausta koskeva ja sen sisältö on selvä, kuten myös sen kohde. Tähän arvioon ei vaikuta se, että kieltoon on liitetty selvennys, joka koskee sitä, millä toimenpiteillä kiellon kohteeksi joutunut yritys voi saada kiellon raukeamaan. Lautakunnan toimivalta antaa tämänsisältöinen kielto on tullut hallintotuomioistuimissa lainvoimaisesti ratkaistuksi. Epäilystä siitä, että kiellon vastainen toiminta ei ollut sallittua, ei näissä olosuhteissa ole voinut olla. Estettä tässä tapauksessa katsoa kieltoa sisältävä hallintopakkoa tarkoittava päätös rikoslain 48 luvun 1 §:n 1 momentin 1 kohdan mukaiseksi yksittäistapausta koskevaksi määräykseksi ei ole.

14. A on B Oy:n toiminnasta vastaavana henkilönä käräjäoikeuden tuomiosta ilmenevällä tavalla tahallaan rikkonut lautakunnan antamia edellä mainittuja päätöksiä ja siten saattanut ympäristöön ainetta yksittäistapausta koskevien määräysten vastaisesti. Edelleen käräjäoikeuden tuomiosta ilmenevillä perusteilla hänen tekonsa on ollut omiaan aiheuttamaan ympäristön pilaantumista ja vaaraa terveydelle. Tällä menettelyllään A on syyllistynyt rikoslain 48 luvun 1 §:n 1 momentin 1 kohdassa (578/1995 ja 579/2004) tarkoitettuun ympäristön turmelemiseen.

15. Ympäristölautakunnan antamien määräysten rikkomisesta on seurannut myös sen asettamien uhkasakkojen tuomitseminen yhtiön maksettaviksi. Tämän vuoksi on syytä erikseen arvioida, onko tällä seikalla vaikutuksia määrättäessä rangaistuksia A:lle ja yhtiölle.

16. Korkein oikeus toteaa, että nyt kysymyksissä olevissa päätöksissä sakon uhkaa ei ole kohdistettu A:han, häntä ei ole tuomittu maksamaan uhkasakkoa eikä hänen osaltaan uhkasakon maksuvaatimusta ole hylätty. Näin ollen hänen osaltaan kysymys ei ole tilanteesta, jossa samaan henkilöön kohdistettaisiin saman teon johdosta kaksi seuraamusta tai jossa rikottaisiin kahteen kertaan syyttämistä taikka tuomitsemista koskevaa kieltoa. Yhtiön osalta mainitut määräysten rikkomiset ovat asiassa esitetyn selvityksen perusteella tapahtuneet eri aikana kuin mistä tässä rikosasiassa on kysymys.

17. Huomioon ottaen A:n useista kieltopäätöksistä huolimatta tahallisena jatkunut toiminta ei hänelle tuomitun rangaistuksen alentamiseen ole aihetta.

18. Yhteisösakon osalta Korkein oikeus toteaa, että yhtiölle määrättyjä uhkasakkoja on tuomittu maksettavaksi, mikä seikka puoltaa sitä, että yhteisösakko voitaisiin rikoslain 9 luvun 4 §:n 2 momentin 1 kohdan nojalla jättää tuomitsematta. Kun kuitenkin otetaan huomioon yhtiön toiminnassa tehdyn rikoksen jatkuvuus ja moitittavuus, ei yhteisösakkoon tuomitsemista ole pidettävä kohtuuttomana. Hovioikeuden tuomitseman yhteisösakon määrän alentamiseen ei ole aihetta.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomion lopputulosta ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Kari Raulos (eri mieltä), Kari Kitunen, Gustav Bygglin, Pertti Välimäki (eri mieltä) ja Timo Esko (eri mieltä). Esittelijä Matti Sepponen (mietintö).

Esittelijän mietintö ja eri mieltä olevien jäsenten lausunnot

Esittelijäneuvos Sepponen:

Kysymyksenasettelu

Rikoslain 48 luvun 1 §:n 1 momentin 1 kohdan mukaan joka tahallaan tai törkeästä huolimattomuudesta saattaa, päästää tai jättää ympäristöön esineen, ainetta, säteilyä tai muuta sellaista lain tai sen nojalla annetun säännöksen taikka yleisen tai yksittäistapausta koskevan määräyksen vastaisesti taikka ilman laissa edellytettyä lupaa tai lupaehtojen vastaisesti siten, että teko on omiaan aiheuttamaan ympäristön pilaantumista, muuta vastaavaa ympäristön haitallista muuttumista tai roskaantumista taikka vaaraa terveydelle, on tuomittava ympäristön turmelemisesta sakkoon tai vankeuteen enintään kahdeksi vuodeksi.

Ympäristön turmelemista koskevan rikoksen tunnusmerkistölle on ominaista se, että ympäristön pilaantumisen, roskaantumisen tai terveyden vaaraa aiheuttava teko on ympäristölainsäädännön vastainen tai toiminnanharjoittajalle myönnetyn ympäristöluvan määräysten vastainen. Tässä tapauksessa syyttäjä on syytteessään katsonut, että rikoksen teonkuva täyttyy sillä, että ympäristön pilaantumisen ja terveyden vaaraa aiheuttava teko on ollut kunnan ympäristölautakunnan ympäristönsuojelulain valvontaviranomaisena ympäristönsuojelulain 84 §:n nojalla antamien määräysten vastainen eli ns. hallintopakkoasiassa annettujen määräysten vastainen.

Asiassa on kysymys siitä, koskeeko ympäristön turmelemista koskevan rikoksen tunnusmerkistössä mainittu lain nojalla annettu yksittäistapausta koskeva määräys myös niitä määräyksiä, jotka on annettu ympäristönsuojelulain 84 §:n nojalla hallintopakkoasiassa.

Kannanoton perustelut

Ympäristön turmelemista koskevan rikoksen luonteesta johtuu, että lain nojalla annettu yksittäistapausta koskeva määräys tarkoittaa sellaista määräystä, jonka rikkomisesta voi aiheutua ympäristön pilaantumisen, roskaantumisen tai terveyden vaaraa. Ympäristörikoksia koskevassa hallituksen esityksessä HE 94/1993 vp s. 187 viitataan yksittäistapausta koskevan määräyksen osalta ympäristöluvassa ilmansuojelulain 15 §:n nojalla annettuun määräykseen. Tämän perusteella on katsottava, että yksittäistapausta koskevalla määräyksellä tarkoitetaan laissa ainakin niitä määräyksiä, joita lakia säädettäessä voitiin voimassa olleen ympäristölupamenettelylain ja nykyisin voidaan voimassa olevan ympäristönsuojelulain nojalla ympäristöluvassa luvasta johtuvien ympäristöhaittojen vähentämiseksi tai estämiseksi antaa. Tällaisten määräysten rikkomisesta voi aiheutua ympäristön pilaantumisen, roskaantumisen tai terveyden vaaraa.

Hallintopakkoasiassa valvontaviranomainen voi ympäristönsuojelulain 84 §:n nojalla kieltää toiminnanharjoittajaa jatkamasta tai toistamasta lain tai sen nojalla annetun asetuksen tai määräyksen vastaista tekoa. Tällaisella kiellolla ei anneta uutta määräystä ympäristöhaittojen vähentämiseksi tai estämiseksi, kuten tehdään annettaessa luvan yhteydessä lupamääräyksiä. Hallintopakkoasiassa sovelletaan jo ennen hallintopakkoasian vireilletuloa voimassa olleita lakia tai sen nojalla annettua asetusta tai määräystä. Hallintopakkoasiassa voidaan lakia tai määräystä rikkonut määrätä täyttämään lain tai sen nojalla annetun asetuksen tai määräyksen mukainen velvollisuutensa. Tällainen määräys voi perustua vain lakiin tai sen nojalla annettuun asetukseen tai määräyksiin eikä hallintopakkoasiassa siten ole kysymys uuden yksittäistapausta koskevan määräyksen antamisesta, vaan jo ennen hallintopakkoasian vireilletuloa syntyneestä velvollisuudesta. Lisäksi hallintopakkoasiassa lakia rikkonut voidaan määrätä palauttamaan ympäristö ennalleen tai poistamaan rikkomuksesta ympäristölle aiheutunut haitta tai määrätä toiminnanharjoittaja selvittämään toimintansa ympäristövaikutukset. Näillä ennallistamis- ja selvittämismääräyksillä ei ole ympäristöön sellaisia vaikutuksia kuin kysymyksessä olevalla yksittäistapausta koskevalla määräyksellä tarkoitetaan.

Hallintopakkoasiassa annetun velvoittavan päätöksen yhteydessä annetun määräyksen ja luvan myöntämisen yhteydessä annetun lupamääräyksen keskeisin ero on siinä, että hallintopakko voidaan määrätä vain ennen hallintopakkoasian vireilletuloa voimassa olleen lain tai sen nojalle annetun asetuksen tai määräyksen rikkomisesta, kun taas lupamääräys annetaan luvan myöntämisen yhteydessä eli lupamääräys on luonteeltaan uusi normi.

Hallintopakkoasiassa annetun päätöksen tehosteeksi voidaan asettaa teettämisuhka, uhkasakko tai keskeyttämisuhka. Hallintopakkoasiassa annetun päätöksen tehosteena ei ole rangaistuksen uhka. Toinen asia on, että teko, jonka perusteella voidaan hallintopakkoasiassa antaa velvoittava päätös, voi muodostaa myös ympäristörikoksen. Siten teosta johtuvat hallintopakkoasiassa annettu velvoittava määräys ja rikosoikeudellinen vastuu voivat olla rinnakkaisia seurauksia. Rikosoikeudellinen vastuu voidaan perustaa samaan oikeudelliseen perusteeseen, jolla on annettu hallintopakkoasiassa velvoittava päätös. Rikosasiassa on kuitenkin myös tutkittava teon oikeudenvastaisuus samoin, kuin hallintopakkoasiassa tutkitaan teon oikeudenvastaisuus, kuten korkeimman hallinto-oikeuden ennakkopäätös 2004:83 osoittaa.

Kuten edellä todettiin lain esitöissä on kysymyksessä olevan määräyksen osalta viitattu vain ympäristöluvassa annettuun määräykseen. Ympäristörikoksia koskevaa rikoslain 48 lukua säädettäessä olivat voimassa muun muassa ympäristölupamenettelylain 12 §, ilmansuojelulain 22 § ja vesilain 21 luvun 3 §, jotka asiallisesti tarkoittivat samaa kuin nykyisin voimassa olevassa ympäristönsuojelulain 84 §:ssä säädetty hallintopakko. Näihin säännöksiin ei esitöissä ole viitattu, mistä voidaan päätellä, ettei yksittäistapausta koskevalla määräyksellä lakia säädettäessä tarkoitettu sen kaltaisia määräyksiä, joita hallintopakkoasiassa voidaan antaa.

Mietinnön lopputulos

Tässä tapauksessa syyttäjä on syytteessään vedonnut yksin siihen, että ympäristölautakunta oli antanut hallintopakkoasiassa velvoittavan päätöksen kertomatta, mitä lain määräystä teolla oli rikottu.

Korkein oikeus katsonee, ettei rikoslain 48 luvun 1 §:n 1 momentin 1 kohdassa mainitulla yksittäistapausta koskevalla määräyksellä tarkoiteta niitä määräyksiä, joita hallintopakkoasiassa on annettu. Syyttäjän syytteessään kuvaama teko ei siten muodostane ympäristön turmelemista tarkoittavaa rikosta eikä siitä voitane tuomita rangaistusta eikä yhtiötä tuomita yhteisösakkoon.

Tämän johdosta hovioikeuden tuomio kumottaneen ja syyte hylättäneen. A vapautettaneen hänelle tuomitusta sakkorangaistuksesta ja B Oy sille tuomitusta yhteisösakosta.

Oikeusneuvos Esko: Hyväksyn Korkeimman oikeuden enemmistön ratkaisun perustelujen kohdat 1 - 7, jonka jälkeen lausun seuraavan:

Asiaan sovellettavan rikoslain 48 § luvun 1 §:n 1 momentin 1 kohdan mukaisen ympäristön turmelemisrikoksen tunnusmerkistön täyttyminen edellyttää, että esimerkiksi päästäessään ympäristöön ainetta tekijä on menetellyt lain tai sen nojalla annetussa säännöksen taikka yleisen tai yksittäistapausta koskevan määräyksen vastaisesti.

Tässä asiassa syyte perustuu siihen, että A B Oy:n toiminnasta yksin vastanneena on päästänyt yhtiön lämpökeskuksesta savukaasuja ympäristöön ympäristölautakunnan päätöksiin sisältyvien määräysten vastaisesti jatkamalla laitoksen toimintaa ja noudattamatta määrättyjä päästörajoja.

Lautakunnan ratkaisut ovat ympäristönsuojelulain 84 §:n nojalla annettuja niin sanottua hallintopakkoa koskevia ratkaisuja. Kysymys on ensin siitä, ovatko määräykset rikoslain 48 luvun 1 §:n 1 momentin 1 kohdassa mainittuja yksittäistapausta koskevia määräyksiä.

Ympäristönsuojelulain tarkoitusta ja päämääriä toteutetaan eriasteisten normien antamisella, ennakkovalvonnalla, johon kuuluu ympäristölupajärjestelmä ja jälkivalvonnalla, johon hallintopakko kuuluu. Hallintopakolla puututaan esimerkiksi luvattomaan taikka lupaehtojen vastaiseen tai muuten nimenomaisten normien vastaiseen menettelyyn.

Hallintopakon tarkoituksena on ohjata ja myös pakottaa toiminnan harjoittaja noudattamaan ympäristönsuojelunlainsäädännön normeja. Hallintopakkoasiassa annettuun päätökseen kuuluu ympäristönsuojelulain 84 §:n 1 momentissa 1 - 4 mainittujen päävelvoitteiden määrääminen. Tässä tapauksessa ympäristölautakunta on antanut päävelvoitteina laitoksen käyttöä koskevan kiellon ja savukaasupäästöjä koskevan velvoitteen. Näiden määräysten tehosteeksi on ympäristönsuojelulain 88 §:n nojalla määrätty uhkasakko.

Ympäristönsuojelulain 84 §:n 1 momentin mukainen päävelvoitteen määrääminen hallintopakkoasiassa edellyttää, että toiminnan harjoittaja on rikkonut ympäristönsuojelulakia taikka sen nojalla annettua asetusta tai määräystä. Kyse on siis yleisemmin ottaen ylemmän asteisen normin rikkomiseen perustuvasta velvoite- tai suoritusratkaisusta, johon sisältyy myös täytäntöönpanoa koskeva osa. Päätöksessä todetaan normin rikkominen ja määrätään seuraamukseksi velvoite korjata menettely tai suorittaa jokin toimenpide.

Rikoslain 48 luvun 1 §:n 1 momentin 1 kohdassa tarkoitettu yksittäistapausta koskeva määräys on tuossa säännöksessä rinnastettu lakiin, sen nojalla annettuun säännökseen ja yleiseen määräykseen. Laki, sen nojalla annettu asetus ja yleiset määräykset ovat toimintaa koskevia, ennen mahdollista rikkomusta annettuja käyttäytymistä koskevia normeja. Siten myös lainkohdassa tarkoitetun yksittäistapausta koskevan määräyksen pitää olla rikkomukseen nähden aikaisemmin annettu käyttäytymistä ohjaava määräys. Sellaisia ovat luvanvaraisessa toiminnassa ympäristöluvan ehdot ja sellaisia voivat olla muuta kuin luvanvaraista toimintaa koskevat, ympäristönsuojelulain 85 §:n nojalla annetut norminluonteiset määräykset.

Hallintopakkoasiassa annetut kiellot ja velvoitteet tarkoittavat yleensä ja myös nyt kysymyksessä olevassa tapauksessa normin rikkomisen johdosta määrättävää jälkikäteistä seuraamusta. Kyse ei siis ole sellaisesta rikoslain 48 luvun 1 §:n 1 momentissa tarkoitetusta yksittäistapausta koskevasta määräyksestä, joka on annettu käyttäytymisohjeeksi ennen rikkomusta. Kun asiassa ei ole ollut rangaistuksen määräämisen perusteeksi riittävää normia, hylkään syytteen.

Meillä on käytännössä saatettu katsoa, että samasta teosta voivat olla seuraamuksina sekä hallintopakkoasiassa annettu velvoite siihen liittyvine sakon uhkineen että rikosoikeudellinen rangaistus. Kuitenkin sellainen ratkaisu, jonka mukaan hallintopakkoasiassa annettu päävelvoitetta koskeva määräys katsottaisiin rikoslain 48 luvun 1 §:n 1 momentin 1 kohdassa tarkoitetuksi yksittäistapausta koskevaksi määräykseksi, voisi olla Euroopan ihmisoikeussopimuksen seitsemännen lisäpöytäkirjan 4 artiklan vastainen johtaessaan siihen, että vastaajaa vastaan nostetaan uusi oikeudenkäynti sellaisten samojen tai olennaisesti samojen tosiseikkojen perusteella, joiden johdosta vastaaja on jo hallintopakkoasiassa tuomittu uhkasakkoon.

Äänestyksen lopputulos huomioon ottaen velvollisena lausumaan A:lle tuomittavasta sakosta ja B Oy:lle tuomittavasta yhteisösakosta ilmoitan olevani samalla kannalla kuin Korkeimman oikeuden enemmistö.

Oikeusneuvos Välimäki: Olen samaa mieltä kuin oikeusneuvos Esko.

Oikeusneuvos Raulos: Rikoslain 48 luvun 1 §:n 1 momentin 1 kohdassa (578/1995) säädetään, että joka tahallaan tai törkeästä huolimattomuudesta saattaa, päästää tai jättää ympäristöön esineen, ainetta, säteilyä tai muuta sellaista lain tai sen nojalla annetun säännöksen taikka yleisen tai yksittäistapausta koskevan määräyksen vastaisesti taikka ilman laissa edellytettyä lupaa tai lupaehtojen vastaisesti siten, että teko on omiaan aiheuttamaan ympäristön pilaantumista tai roskaantumista taikka vaaraa terveydelle, on tuomittava ympäristön turmelemisesta sakkoon tai vankeuteen enintään kahdeksi vuodeksi. Lainkohtaa on muutettu 7.10.2004 voimaan tulleella lailla (579/2004), jolla teon seurauksiin lisättiin muu vastaava ympäristön haitallinen muuttuminen kuin sen pilaaminen. Asiassa sovellettava pykälän 1 momentin 1 kohta on samansisältöinen myös voimassa olevassa laissa (409/2009) samoin kuin sitä edeltäneessä laissa (748/2007).

A:n syyksi on asiassa luettu, että hän on 7.4.2004 - 23.5.2006 B Oy:n hallituksen puheenjohtajana ja yhtiön lämpökeskuksen toiminnasta vastanneena tahallaan tai törkeästä huolimattomuudesta saattanut ympäristöön savukaasupäästöjä X:n ympäristölautakunnan yksittäistapausta koskevien 18.12.2002, 12.2.2003, 19.1.2005 ja 14.3.2005 antamien määräysten vastaisesti. Ympäristölautakunta oli mainituilla päätöksillään kieltänyt yhtiötä jatkamasta viljankuoren ja viljanpölyn käyttämistä lämpölaitoksen polttoaineena, kunnes lämpökeskuksen savukaasujen puhdistus oli järjestetty siten, että niiden hiukkaspitoisuus oli enintään 200 milligrammaa megajoulelta. A:n menettely oli omiaan aiheuttamaan ympäristön pilaantumista ja vaaraa terveydelle.

A on valituksessaan vaatinut syytteen hylkäämistä ja muun ohella katsonut, ettei ympäristölautakunnalla lain mukaan ollut oikeutta määrätä tällaisesta päästörajoituksesta. Sen vuoksi kieltomääräysten rikkomista ei voitu panna rangaistukseen tuomitsemisen perusteeksi.

Korkeimmassa oikeudessa on siten kysymys ensiksikin siitä, ovatko ympäristölautakunnan yllä mainittuihin päätöksiin sisältyvät määräykset sellaisia rikoslain 48 luvun 1 §:n 1 momentin 1 kohdassa tarkoitettuja yksittäistapauksessa annettuja määräyksiä, joiden vastainen yllä mainitussa rikoslain pykälässä määritelty toiminta voi tulla ympäristön turmelemisena rangaistavaksi. Tähän liittyen on ratkaistava, onko kieltomääräyksiin sisältyvillä päästörajoituksilla A:n väittämää merkitystä.

Totean aluksi, että ympäristölautakunta oli yllä mainituissa päätöksissään asettamiensa velvoitteiden täyttämiseksi asettanut yhtiölle uhkasakkoja, joita oli sitten tuomittu maksettaviksi. Millään laillisella päätöksellä A:han itseensä ei kuitenkaan ole kohdistettu sakon uhkaa eikä häntä ole sellaisella tuomittu niitä maksamaan tai maksuvaatimusta hylätty. A:n osalta ei siten voi olla kysymys kertaalleen jo ratkaistusta asiasta. Lisäksi asiakirjojen mukaan ajanjaksot, joita yhtiön laiminlyönnit ovat koskeneet, eivät ole samoja kuin syytteen mukainen tekoaika.

Totean lisäksi, että yhtiön valitettua ympäristölautakunnan 12.2.2003 tekemästä päätöksestä, jolla yhtiö oli tuomittu 18.12.2002 asetettuun uhkasakkoon ympäristölautakunnan asettaman edellä selostetun velvoitteen rikkomisesta, ensin Vaasan hallinto-oikeuteen ja sitten korkeimpaan hallinto-oikeuteen vaatien tuomitun uhkasakon poistamista, korkein hallinto-oikeus on 2.9.2004 antamassaan päätöksessä lausunut, että nyt kysymyksessä olevalla tavalla harjoitettuna polttotoiminnasta saattoi aiheutua naapureille tai lähistöllä asuville ympäristön pilaantumisena sellaista kohtuutonta rasitusta, jota tarkoitetaan eräistä naapuruussuhteista annetun lain 17 §:n 1 momentissa. Kun yhtiöllä ei tällaista lupaa ollut, toiminta oli ympäristösuojelulain vastaista. Näin ollen hallintopakon käyttämiselle oli tällä perusteella olemassa ympäristösuojelulain 84 §:n 1 momentin 1 kohdassa säädetyt edellytykset. Sen vuoksi yhtiön valitus on hylätty.

Ympäristösuojelulain 84 §:n 1 momentin mukaan lupa- tai valvontaviranomainen voi muun muassa kieltää sitä, joka rikkoo tätä lakia, sen nojalla annettua asetusta tai määräystä, jatkamasta tai toistamasta säännöksen tai määräyksen vastaista menettelyä. Lain 85 §:n mukaan kunnan ympäristönsuojeluviranomainen voi toimittamansa tarkastuksen nojalla antaa muuta kuin luvanvaraista toimintaa koskevan yksittäisen määräyksen, joka on tarpeen pilaantumisen ehkäisemiseksi. Lain 86 §:n 1 momentin mukaan, jos ympäristön pilaantumisen vaaraa aiheuttavasta toiminnasta aiheutuu välitöntä terveyshaittaa tai merkittävää muuta välitöntä ympäristön pilaantumista, valvontaviranomainen voi keskeyttää toiminnan, jollei haittaa voida muutoin poistaa tai riittävästi vähentää.

Ympäristölautakunta on päätettyään ensin kokouksessaan 4.2.2002 ympäristönsuojelulain 86 §:n nojalla keskeyttää yhtiön lämpölaitoksessa viljankuoren ja viljanpölyn käyttämisen polttoaineena, kunnes yhtiö luotettavasti selvitti, millä tekniikalla ympäristöhaitta voitiin poistaa, edellä 2 kohdassa mainituilla päätöksillään kieltänyt yhtiötä jatkamasta lautakunnan määräysten vastaista menettelyä.

Hallituksen esityksestä rikoslainsäädännön kokonaisuudistuksen toisen vaiheen käsittäviksi rikoslain ja eräiden muiden lakien muutoksiksi (HE 94/1993 vp), joka johti rikoslain 48 luvun 1 §:n säätämiseen, ei ole saatavissa selvää johtoa siihen, onko lakia säädettäessä hallintopakkoasiassa annettu määräys mielletty lain tarkoittamaksi yksittäistapauksessa annetuksi määräykseksi. Esitöiden perusteella on kuitenkin toisaalta selvää, että lupaviranomaisen tuolloin voimassa olleen ilmansuojelulain 15 §:n (67/1982) nojalla antamat määräykset katsottiin tällaisiksi ja että rangaistuksen ohella katsottiin käytettävissä katsottiin olevan uhkasakko, joilla toiminnan harjoittajat voitiin saada täyttämään velvollisuutensa.

Ympäristön turmelemisen tunnusmerkistön täyttyminen vaatii rikoslain 48 luvun 1 §:n 1 kohdan mukaan, että teon on oltava lain tai sen nojalla annetun säännöksen taikka yleisen tai yksittäistapausta koskevan määräyksen vastainen tai tehty ilman laissa säädettyä lupaa tai lupaehtojen vastaisesti. Säännöksen selvän sanamuodon ja mielestäni myös sen tarkoituksen mukaista on, että lupa- tai valvontaviranomaisen yksittäistapauksissa toimivaltansa rajoissa antamat määräykset, voivat olla sanotussa lainkohdassa tarkoitettuja yksittäistapauksessa annettuja määräyksiä.

Mitä tulee ympäristölautakunnan päätöksissä yksilöityyn päästörajaan, katson, ettei se ole asian ratkaisun kannalta olennainen. Se on merkinnyt päästötasoa, johon on päästävä, jotta viljankuoren ja viljapölyn käyttäminen polttoaineena olisi jatkossa mahdollista. Se, että valvontaviranomainen antaa tämänkaltaisia määräyksiä toiminnassa, jota ei ole luvanvaraisesti säännelty, on sopusoinnussa ympäristönsuojelulain 85 §:n ja 86 §:n kanssa. Lautakunnan toimivalta on myös hyväksytty hallintotuomioistuimissa.

Edellä mainituilla perusteilla katson, että ympäristölautakunnan edellä 2 kohdassa selostetut määräykset ovat olleet rikoslain 48 luvun 1 §:n 1 momentin 1 kohdassa tarkoitettuja yksittäistapausta koskevia määräyksiä. Ne eivät ole olleet laittomia. Näin ollen A on yhtiön toiminnasta vastaavana henkilönä käräjäoikeuden tuomiosta ilmenevin tavoin tahallaan rikkonut lautakunnan edellä selostettuja päätöksiä ja siten saattanut ympäristöön ainetta yksittäistapausta koskevien määräysten vastaisesti. Päästöt ovat olleet omiaan aiheuttamaan ympäristön pilaantumista ja vaaraa terveydelle. A on siten menettelyllään syyllistynyt ympäristön turmelemiseen.

Kun otetaan huomioon, että A on toistuneista kieltopäätöksistä piittaamatta jatkanut niiden vastaista toimintaa, rangaistuksen alentamiseen ei ole aihetta.

Yhtiö on pyytänyt, että sille tuomittu yhteisösakko poistetaan tai sitä huomattavasti alennetaan. Se seikka, että yhtiölle määrättyjä uhkasakkoja on tuomittu maksettavaksi, puoltaa osaltaan sitä, että yhteisösakko jätettäisiin rikoslain 9 luvun 4 §:n 2 momentin 1 kohdan nojalla tuomitsematta. Kun kuitenkin otetaan huomioon yhtiön toiminnassa osoitettu sitkeä piittaamattomuus ympäristölautakunnan päätöksistä ja tuomitun yhteisösakon vähäisyys, katson, ettei ole syytä muuttaa yhteisösakosta tehtyä ratkaisua.

Sanotuilla perusteilla yhdyn Korkeimman oikeuden tuomiolauselmaan.